kuutamo

Vuoristorata on huikea. Se tuoksuu samalta kuin ratapiha -tervatuilta puilta ja kostealta raudalta. Jyskytimme sen läpi kahdesti. Vatsanpohjassa huimasi ja se tunne, se sai hymyn, ilon, naurun kasvoihin ja ääneen. Noita laskuja vahti vanha ystäväni taivaalta.

Kuu on noussut parina edellisenä iltana kauniisti, suurena ja keltaisena. Pimeän tullen kiivennyt lakipisteeseensä ja pienentynyt lampuksi taivaan kaareen. Kuun silmien alla nautin hetken elämästä, nauroin ja iloitsin itseydestäni.

Tänään on kuu sateen takana. On lohduton yksinäisyys sydämessä. Ikävöin.

Kuu kiertää kohdettaan, loputtomasti radallaan.

Olen kuin kuu, mutta olen kai se kohdekin. Sillä kun ei ole väliä. Kumpi kaipaa enemmän? Kuu kohdettaan, vai kohde kuutaan...


Olen puhunut liikaa rakkaudesta ja asioiden sopivuudesta. Näkökulmani ei ole suinkaan enää niin naivi ja yksiselitteinen kuin ennen. Olen askelen edempänä, mutta yksin ajatuksineni. Otan jo toista askelta ja ero kasvaa. Toivottavasti saavutan jonkun pian, tai joku saa minut kiinni. Kaipaan kärrypolulle. Kaipaan kättä käteeni.
Kaipaan kosketusta kuultani.

jotenkin vain tuntuu siltä

aurinko paistaa ja kullankeltaiset lehdet luo maailmaan syksyisen, vanhan valon.
On kaunista.

Pari naista pohti, josko se on vanhuus, se joka itkettää, kun näkee vaahteran syyspuvussaan.
Minusta ne on ne tukahdetut tunteet ja sanomatta jääneet sanat, jotka kumisevat tyhjyydessä.

jotenkin vain tuntuu siltä,

että sydämeen sattuu.

vaikutusvalta

Unamunon Usvan rakkaus ja ihmisen todellisuus, olemassaolo oli lohdullisen karmeaa.
Meitä ei ole. Olemme olleet Luojamme Sanassa, alussa, luomistapahtumassa ja sen jälkeen olemme vain tarinaa, jota Luojamme muokkaa omalla tahdollaan. Olemassaolomme on riippuvainen Luojan, kirjailijan, sanataiturin tahdosta.

Se pessimismistä, sillä minun Luojani vaikuttimena on se suurin, Rakkaus.

Toinen näkökulma tuli Coelhon Bridalta: Rakkaus on vapaus ja vapaus on rakkautta.

On kummallinen olo.
Olen kuin vapaasti rakastunut ja rakkauteen kahlittu samanaikaisesti.
Joko kirjallisuus on vaarallista tai minä herkällä tuulella.

Uskon enemmän jälkimmäiseen, molemmissa asioissa.

mystisyyden mitta-asteikolla

Yhdelle ruokailijalle pöytä. Yksi kynttilä valaisee. Yksinkertainen. Selkeä. Alku.

Seuraavassa vaiheessa on päässyt ylitse. On voimissaan. Näkee selkeästi ympäristön omien menneiden ahdistustensa kautta. Se on kaikkialla epätoivo ja rakkaudettomuus ja kuitenkin niin kaunis ja hyvä yksinäisyys, itsenäisyys. Muilla ne ongelmat. Kaksinkertainen ei ole enää selkeää ja se on aina loppu, lopulta, eikö vain?
-kysyy ja naurahtaa.
Vaikka oikeasti sisällä syvimmässä, siellä sydämen luolassa mihin paetaan haavoja nuolemaan, siellä tuntee sen veren maun kielellään.
Mikään ei ole totta, paitsi itse ja omat tunteet.

Ainakin tunnen.

Ja eräänä päivänä se satu tuli loppuunsa, ennen kuin alkoikaan

Ruikutuksen tilalla on säkillinen nuorehkon naisen raakaa voimaa ja raivoa.

Että kävikin niin.

Koko ajan se oli joku toinen.

Me emme tule olemaankaan. Ratkaisu tuli, kun pyysin. Muistan, että pyysin nöyrästi, niin kuin sen pitääkin mennä. Ja nyt meni. Mutta sydämen tunteesta, siitä oikeasta, siitä jota ei järjellä kasvateta, siitä on nöyryys kaukana.

Hyvä näin. Tiedän. Ehkä huomenna jo.

varo mitä toivot

toivees voi toteutuu,
jos tarpeeks uskoo.

Tämä päiväunelmointi ja siirapissa uinti väsyttää. Toivon, että en olisi toivonut niin kovasti rakkautta, että olisin malttanut antaa sen tulla ajallaan, siten kun sitä ajattelin, eikä näin. Yksinpuolisen tuskaa.

Vaikka kuinka haluan ajatella, että: tämä rakkaus on minun sydämessäni, minun tunteeni ja minulle hyväksi -palaa se lähes joka ajatusketjun päätteeksi takaisin lohduttomuuden ja yksinäisyyden tunteisiin, siihen, että en minä tästä saa rakkautta itselleni: Sitä minä tilasin.

Miksi täytyy ensin oppia itse?
En jaksa.
Miksei vain voi olla niin, että katseet kohtaavat ja sitten eletäänkin onnellisina elämän loppuun asti!
ja miksei sellaisen saavuttaessaan arvosta sitäkään?
Miksi tämän luojan luoman täytyykin kysellä ja oppia niin paljon.

Eli pyörin kehää.
Perhoset ovat oikein mukavia. Niitä tuntuu suhteellisen usein.
Yritän, lupaan, ottaa nautinnon tilanteesta näinkin.
ja päiväunet on kivoja. Muistan ajan jolloin ei ollut mitään... Nyt on liiankin kanssa, mutta omassa mielessä, ei ulkopuolella. Se ei tunnu todelta, kun se on sisäinen tila, siksi ehkä...

Kaipaan hänen hymyään joka hetki.

On noussut aatoksiin asiaa pitkittävä ajatus. Mitä jos...
Mitä jos minä taistelen vastaan, niin hänkin?
Mitä jos kaikki olisi selvää, jos me joskus edes sanottaisiin asia toisillemme?
Mitä jos tämä on totta?
Mitä jos minä olen hänelle se mitä hän minulle?

ja samalla sekunnilla jokin itsesuojelu varoittaa edes menemästä noin pitkälle: Tuollaisesta ajattelusta tulee vain ruumiita...

Mitä jos hänen itsetuntonsa on yhtä alhaalla kuin omanikin ja pelkää?
pelkää niin perhanasti...

...ja ne ruumiit mätänevät pitkään, eikä silloin ole kenelläkään kivaa...

...eihän sitä voita, jos ei edes yritä, toivo...

...

Poks

Sanoi sydän ja poksahti auki.

Jotain siellä olin pantannut. Muistutus siitä miksi asiat on hyvä puhua selviksi, eikä jättää vellomaan. Vellovat asiat muuttuvat mönjäksi ja pahimmillaan kovettuvat tai muodostavat paiseen.

joka voi poksahtaa kyllä.

Tällä kertaa hyvissä merkeissä.

Eihän hän minua jättänyt. Näkulma sai vain uuden suunnan, paremman, kun se pääsi irti siitä vetovoiman väärintulkinnasta.

Tai niin ainakin selitän itselleni, jotta selviäisin.

Sydän poksahti auki.
Muistin,
että rakkaus ei ole kiinni sen vastakaiusta. Kaiku on vain meidän sille luoma toive.
Rakkaus on minussa, eikä kiinni hänestä, eikä sitä voi minusta poistaa.
Rakkauden voin laittaa kiertämään. Sehän on lahjaa, ylimääräistä valoa sydämessäni, jonka jakaminen on rakkautta sekin.

Sain siis virtaa siitä, että toiveeni ei toteutunut.
Ihmeelliset ovat eetteripyörteiden tulokset.

ihastumisesta

Ei tarvinnut kuin nähdä kuva tai kaksi, ja jo vaivaa minua tuo taas.
Ajatukset pyörivät hänen tuoksussaan, tunnussaan silloin kun kerran tanssimme, siinä miltä mahtaa tuntua parran karheus ihoani vasten, miten värähdän äänensä kosketuksesta.

Ja kaikesta.

Vaalin jokaista tapaamistamme, katsetta, hetkeä ja vaihdettua sanaa.
Sillä niinä hetkinä olen janonnut häntä, kaikkea hänestä, jokaista haituvaa, jonka antoi.

Viime tapaamisesta on kauan ja päättyi kummallisissa merkeissä.
Kohta näemme taas.
Kerään voimia ottaa yhteyttä.

Olen joutunut olemattomasta kaipauksesta ahdinkoon.
Rukoukseen on vastattu, jotain on tapahtunut. Olen ihastunut.
Toivottomasti, luulen.

Kaipuusta

Minun lempisanani on hiljaisuus.

Sydämen tyvessä tuntuu sellaista hiljaisuutta, jota ei voi sanoiksi pukea. Se vain on. Se puhuttelee minua Nimeltä ja Minä valitsen olla kuulematta, niin kuin en kuuntele niitä kaikkein tärkeimpiä ihmisiä.

Kaikki johtuu siitä, etten kuule itseäni. Olen hiljaa ja huudan liian kovaa. Ei silloin sydän voi puhua, eihän?
Tai siis voi, muttei sitä pysty kuulemaan...
Siksi se tuntuu.
Hiljaisuutta on kestänyt mielestään liian kauan.
Minun on aika kuulla ja aloittaa metamorfoosi, tulla siksi, joka olen. Se ihminen on minussa, se joksi minut on luotu, jollaisena minut nähdään. On aika, nähdä itsensä, on aika.

Puhu, minä kuulen.

Lihavoitu tekstini muuttuu kursiiviksi.
Siinä tavoite, se on tehtävä, koska jotain kai tapahtuu kohta.
Heti kun lakkaan kaipaamasta, tajuan kaipuun.