kuutamo

Vuoristorata on huikea. Se tuoksuu samalta kuin ratapiha -tervatuilta puilta ja kostealta raudalta. Jyskytimme sen läpi kahdesti. Vatsanpohjassa huimasi ja se tunne, se sai hymyn, ilon, naurun kasvoihin ja ääneen. Noita laskuja vahti vanha ystäväni taivaalta.

Kuu on noussut parina edellisenä iltana kauniisti, suurena ja keltaisena. Pimeän tullen kiivennyt lakipisteeseensä ja pienentynyt lampuksi taivaan kaareen. Kuun silmien alla nautin hetken elämästä, nauroin ja iloitsin itseydestäni.

Tänään on kuu sateen takana. On lohduton yksinäisyys sydämessä. Ikävöin.

Kuu kiertää kohdettaan, loputtomasti radallaan.

Olen kuin kuu, mutta olen kai se kohdekin. Sillä kun ei ole väliä. Kumpi kaipaa enemmän? Kuu kohdettaan, vai kohde kuutaan...


Olen puhunut liikaa rakkaudesta ja asioiden sopivuudesta. Näkökulmani ei ole suinkaan enää niin naivi ja yksiselitteinen kuin ennen. Olen askelen edempänä, mutta yksin ajatuksineni. Otan jo toista askelta ja ero kasvaa. Toivottavasti saavutan jonkun pian, tai joku saa minut kiinni. Kaipaan kärrypolulle. Kaipaan kättä käteeni.
Kaipaan kosketusta kuultani.

jotenkin vain tuntuu siltä

aurinko paistaa ja kullankeltaiset lehdet luo maailmaan syksyisen, vanhan valon.
On kaunista.

Pari naista pohti, josko se on vanhuus, se joka itkettää, kun näkee vaahteran syyspuvussaan.
Minusta ne on ne tukahdetut tunteet ja sanomatta jääneet sanat, jotka kumisevat tyhjyydessä.

jotenkin vain tuntuu siltä,

että sydämeen sattuu.