ihastumisesta

Ei tarvinnut kuin nähdä kuva tai kaksi, ja jo vaivaa minua tuo taas.
Ajatukset pyörivät hänen tuoksussaan, tunnussaan silloin kun kerran tanssimme, siinä miltä mahtaa tuntua parran karheus ihoani vasten, miten värähdän äänensä kosketuksesta.

Ja kaikesta.

Vaalin jokaista tapaamistamme, katsetta, hetkeä ja vaihdettua sanaa.
Sillä niinä hetkinä olen janonnut häntä, kaikkea hänestä, jokaista haituvaa, jonka antoi.

Viime tapaamisesta on kauan ja päättyi kummallisissa merkeissä.
Kohta näemme taas.
Kerään voimia ottaa yhteyttä.

Olen joutunut olemattomasta kaipauksesta ahdinkoon.
Rukoukseen on vastattu, jotain on tapahtunut. Olen ihastunut.
Toivottomasti, luulen.

Kaipuusta

Minun lempisanani on hiljaisuus.

Sydämen tyvessä tuntuu sellaista hiljaisuutta, jota ei voi sanoiksi pukea. Se vain on. Se puhuttelee minua Nimeltä ja Minä valitsen olla kuulematta, niin kuin en kuuntele niitä kaikkein tärkeimpiä ihmisiä.

Kaikki johtuu siitä, etten kuule itseäni. Olen hiljaa ja huudan liian kovaa. Ei silloin sydän voi puhua, eihän?
Tai siis voi, muttei sitä pysty kuulemaan...
Siksi se tuntuu.
Hiljaisuutta on kestänyt mielestään liian kauan.
Minun on aika kuulla ja aloittaa metamorfoosi, tulla siksi, joka olen. Se ihminen on minussa, se joksi minut on luotu, jollaisena minut nähdään. On aika, nähdä itsensä, on aika.

Puhu, minä kuulen.

Lihavoitu tekstini muuttuu kursiiviksi.
Siinä tavoite, se on tehtävä, koska jotain kai tapahtuu kohta.
Heti kun lakkaan kaipaamasta, tajuan kaipuun.