vaikutusvalta

Unamunon Usvan rakkaus ja ihmisen todellisuus, olemassaolo oli lohdullisen karmeaa.
Meitä ei ole. Olemme olleet Luojamme Sanassa, alussa, luomistapahtumassa ja sen jälkeen olemme vain tarinaa, jota Luojamme muokkaa omalla tahdollaan. Olemassaolomme on riippuvainen Luojan, kirjailijan, sanataiturin tahdosta.

Se pessimismistä, sillä minun Luojani vaikuttimena on se suurin, Rakkaus.

Toinen näkökulma tuli Coelhon Bridalta: Rakkaus on vapaus ja vapaus on rakkautta.

On kummallinen olo.
Olen kuin vapaasti rakastunut ja rakkauteen kahlittu samanaikaisesti.
Joko kirjallisuus on vaarallista tai minä herkällä tuulella.

Uskon enemmän jälkimmäiseen, molemmissa asioissa.

mystisyyden mitta-asteikolla

Yhdelle ruokailijalle pöytä. Yksi kynttilä valaisee. Yksinkertainen. Selkeä. Alku.

Seuraavassa vaiheessa on päässyt ylitse. On voimissaan. Näkee selkeästi ympäristön omien menneiden ahdistustensa kautta. Se on kaikkialla epätoivo ja rakkaudettomuus ja kuitenkin niin kaunis ja hyvä yksinäisyys, itsenäisyys. Muilla ne ongelmat. Kaksinkertainen ei ole enää selkeää ja se on aina loppu, lopulta, eikö vain?
-kysyy ja naurahtaa.
Vaikka oikeasti sisällä syvimmässä, siellä sydämen luolassa mihin paetaan haavoja nuolemaan, siellä tuntee sen veren maun kielellään.
Mikään ei ole totta, paitsi itse ja omat tunteet.

Ainakin tunnen.

Ja eräänä päivänä se satu tuli loppuunsa, ennen kuin alkoikaan

Ruikutuksen tilalla on säkillinen nuorehkon naisen raakaa voimaa ja raivoa.

Että kävikin niin.

Koko ajan se oli joku toinen.

Me emme tule olemaankaan. Ratkaisu tuli, kun pyysin. Muistan, että pyysin nöyrästi, niin kuin sen pitääkin mennä. Ja nyt meni. Mutta sydämen tunteesta, siitä oikeasta, siitä jota ei järjellä kasvateta, siitä on nöyryys kaukana.

Hyvä näin. Tiedän. Ehkä huomenna jo.

varo mitä toivot

toivees voi toteutuu,
jos tarpeeks uskoo.

Tämä päiväunelmointi ja siirapissa uinti väsyttää. Toivon, että en olisi toivonut niin kovasti rakkautta, että olisin malttanut antaa sen tulla ajallaan, siten kun sitä ajattelin, eikä näin. Yksinpuolisen tuskaa.

Vaikka kuinka haluan ajatella, että: tämä rakkaus on minun sydämessäni, minun tunteeni ja minulle hyväksi -palaa se lähes joka ajatusketjun päätteeksi takaisin lohduttomuuden ja yksinäisyyden tunteisiin, siihen, että en minä tästä saa rakkautta itselleni: Sitä minä tilasin.

Miksi täytyy ensin oppia itse?
En jaksa.
Miksei vain voi olla niin, että katseet kohtaavat ja sitten eletäänkin onnellisina elämän loppuun asti!
ja miksei sellaisen saavuttaessaan arvosta sitäkään?
Miksi tämän luojan luoman täytyykin kysellä ja oppia niin paljon.

Eli pyörin kehää.
Perhoset ovat oikein mukavia. Niitä tuntuu suhteellisen usein.
Yritän, lupaan, ottaa nautinnon tilanteesta näinkin.
ja päiväunet on kivoja. Muistan ajan jolloin ei ollut mitään... Nyt on liiankin kanssa, mutta omassa mielessä, ei ulkopuolella. Se ei tunnu todelta, kun se on sisäinen tila, siksi ehkä...

Kaipaan hänen hymyään joka hetki.

On noussut aatoksiin asiaa pitkittävä ajatus. Mitä jos...
Mitä jos minä taistelen vastaan, niin hänkin?
Mitä jos kaikki olisi selvää, jos me joskus edes sanottaisiin asia toisillemme?
Mitä jos tämä on totta?
Mitä jos minä olen hänelle se mitä hän minulle?

ja samalla sekunnilla jokin itsesuojelu varoittaa edes menemästä noin pitkälle: Tuollaisesta ajattelusta tulee vain ruumiita...

Mitä jos hänen itsetuntonsa on yhtä alhaalla kuin omanikin ja pelkää?
pelkää niin perhanasti...

...ja ne ruumiit mätänevät pitkään, eikä silloin ole kenelläkään kivaa...

...eihän sitä voita, jos ei edes yritä, toivo...

...