Yhdelle ruokailijalle pöytä. Yksi kynttilä valaisee. Yksinkertainen. Selkeä. Alku.
Seuraavassa vaiheessa on päässyt ylitse. On voimissaan. Näkee selkeästi ympäristön omien menneiden ahdistustensa kautta. Se on kaikkialla epätoivo ja rakkaudettomuus ja kuitenkin niin kaunis ja hyvä yksinäisyys, itsenäisyys. Muilla ne ongelmat. Kaksinkertainen ei ole enää selkeää ja se on aina loppu, lopulta, eikö vain?
-kysyy ja naurahtaa.
Vaikka oikeasti sisällä syvimmässä, siellä sydämen luolassa mihin paetaan haavoja nuolemaan, siellä tuntee sen veren maun kielellään.
Mikään ei ole totta, paitsi itse ja omat tunteet.
Ainakin tunnen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti